Korkeintaan vähän väsynyt, kyllä tämä tästä, päivä kerrallaan… Kuulostaako tutulta. Omalta osaltani elämä oli juuri tätä, kunhan vaan saan pari hyvää yötä alle niin sitten mä jälleen jaksan. Jaksan liikkua, olla lasten kanssa ja nähdä kavereita. Sitä päivää ei tullut, mä koetin parhaani mukaan suorittaa.. aina ja aina uudelleen, jotta en paljastu. Jotta muut eivät näe, kuinka ”laiska” olen. Kyllähän mun nyt pitää mahtua saman kokoisiin vaatteisiin kun aina ennenkin… En jaksanutkaan enää. Hoidin tilannetta alkoholilla. Otin lasin rentoutuakseen, jotta saan paremmin unta. No yksi lasi vaihtui kahdeksi ja kolmeksi, kunnes yllätin itseni puolen yön aikaan sohvalta katsomasta Temppareita ja aikaa nukkumiseen oli vain muutama tunti.
Seuraavalla kerralla sama homma, olin raatanut niin paljon, että ansaitsin lasin kylmää valkoviiniä kun olin saanut lapset nukkumaan. Tälläkään kertaan se yksi lasi ei riittänyt ”parantamaan” mua. Mutta enhän mä voi olla väsynyt? Enhän mä voi sanoa etten jaksa? Mulla on kaikki hyvin. Kunnes tajusin, ettei ole..
Onneksi sain apua
Hain apua, onneksi mulla on mahdollisuus hyvään työterveyshuoltoon ja pääsin helposti työterveyspsykologille. Sitten se kysymys: ” Mitä sulle kuuluu?” ja en jaksanut enää, en jaksanut esittää mitään, vaan romahdin. Itkin ja yritin kertoa miksi olen siellä. Kerroin etten jaksa suorittaa enää, en jaksa kannatella ketään muuta enää, kun en itsekään pysy pinnalla. Siitä se lähti, mun matka. Matka, jolla olin päättänyt olla rehellinen, olin päättänyt, että nyt ei ole sijaa millekään kaunistelulle. Aika olla avoin. Ajattelin, että kunhan vain muutaman kerran pääsen juttelemaan johonkin, niin kyllä se siitä. No, totuus oli toinen…
Viitteitä keskivaikeasta masennuksesta… MITÄ? Mullako? Mutta enhän mä ole kuin vähän väsynyt. Sitten se iski, ehkä olen myös muuta kun vähän väsynyt. Muistan ikuisesti psykologin sanat siitä, kun hän totesi, että minun astuessa ensimmäisen kerran ovesta sisään hän ihmetteli, miksi olen siellä? En näyttänyt masentuneelta. Vuosien saatossa rakennettu itsevarma kuoreni ei rakoillut tuossa kohtaa vielä. Pidin itseni kasassa ja piilossa, jotta voisin olla varma, että voin luottaa tähän toiseen ihmiseen. Oletko koskaan itse pohtinut sitä, miltä masennus näyttää? Se voi näyttäytyä yltiöpositiivisena suorittamisena tai toisaalta erakoitumisena tai mitä tahansa tästä väliltä. Koskaan ei voi tietää mitä toinen käy läpi ja tästä syystä, onkin niin vaarallista olettaa. Olen ollut useasti se luottotyyppi, se jolle uskalletaan puhua ja olen monta kertaa ollut ihmeissäni siitä, miksi en ole nähnyt mitään viitteitä siitä, että toinen voi huonosti.
Jatkossa…
Seuraavan kerran kun törmään tilanteeseen, jossa keskustelen jonkun uuden tuttavan kanssa tai vanhan tuttavan kanssa, jota en vain ole nähnyt vähään aikaan. En oleta mitään… aion olla avoin ja kohdella toisia, kuten toivoisin itseäni kohdeltavan vastaavassa tilanteessa. Koskaan ei voi tietää mitä toinen käy läpi, varsinkin jos se toinen on harjoitellut elämää haarniskan kanssa jo pitkään, mutta aina voi kysyä: ” Mitä sulle kuuluu… mitä sulle oikeasti kuuluu?”
Jätä kommentti